Annikki ei vaihtaisi päivääkään pois perhehoitajuuden vuosikymmenistään

– Se on tullut jo mun lapsuudenkodista! Huudahtaa iloisesti Annikki Pekkanen, joka on toiminut jo lähes 30 vuotta sijaisvanhempana yhdessä miehensä Antin kanssa.

– Äiti hoiti sisarensa lapsia, kun heillä oli vaikeuksia. Myöhemmin omassa elämässä tuli sellainen kohta, että itse pystyi osallistumaan PRIDE-valmennukseen vuonna 1996. Paljon on nähty yhteisöllisyyttä ja toisten auttamista. Se on vaikuttanut paljon.

Annikin mukaan alussa fiilikset perhehoitajana toimimisesta olivat vähän liiankin optimistisia: he ihmettelivät Antin kanssa, että mihin koko valmennusta tarvitaan. Jos rakastaa lasta, eikö se riitä. Pian valmennuksen alettua ajatukset kuitenkin muuttuivat, sillä valmennus toi mukanaan paljon uutta ajateltavaa. Välillä he jopa pohtivat, että onko heistä sijaisperheeksi. Annikin mukaan ajatusten poukkoilu on osa valmennusta. 

– Kun mieli liikkuu, se kertoo siitä, että prosessi etenee.

Valmennuksen päätyttyä heille ehdotettiin ensin tukiperheenä toimimista, johon Pekkaset tarttuivatkin. Ensimmäiset tukilapset tulivat jo muutama viikko valmennuksen päätyttyä, vapunaattona vuonna 1996.

– Sitten heti syksyllä tuli puhelu, että 6- ja 8-vuotiaat lapset tarvitsevat vakituista sijaishuoltopaikkaa. Vähän aikaa mietittiin, että miten sijoitukset ja tukilapset saadaan sovitettua yhteen, mutta päädyttiin ottamaan uudetkin tulokkaat.

Ihan helposti ei alku Annikin mukaan sujunut. Tietoa ja tukea tarvittiin, että uudesta tilanteesta selvittiin. Omia biologisia lapsia asui kotona tuolloin vielä kolme ja perhe lisääntyi kahdella sijoitetulla lapsella sekä kolmen viikon välein käyvillä tukiperhelapsilla. Annikin mukaan se helpotti, että molemmat vanhemmat olivat tuolloin kotona ja pystyivät kantamaan vastuuta lasten huolenpidosta.

– Lapsille on hyvin tärkeää, että joku oli aina vastassa, kun koulusta tultiin kotiin. Se antoi turvallisuuden tunteen, puolin ja toisin.

Sijaisvanhemmuus ei ole työtä – se on luottamuksen ja yhteyden saamista lapseen

Tänä päivänä, lähes 30 vuotta myöhemmin Annikki laskee, että heillä on ollut sijoitettuna kaikkiaan noin 60 lasta. Osa lapsista on ollut lyhytaikaisessa hoidossa ja tukiperhelapsina, täysi-ikäisiksi he ovat kasvattaneet ja hoitaneet kaikkiaan seitsemän lasta.

– Alkuaikoina se lähensi meitä miehen kanssa. Joka ilta puhuttiin ja pohdittiin yhdessä sitä, miten lasten arkea järjestettäisiin paremmin. Ei minulla olisi läheskään niin paljon tietoa lapsista ja lasten hoidosta, jos ei olisi ryhdytty sijaisperheeksi. Tärkeintä on se, että saa yhteyden lapseen ja lapsi luottaa vanhempaansa.

Annikki ei ole kokenut sijaisvanhemmuutta koskaan työksi. Hän ajattelee, että se on enemmänkin lasten auttamista. Ihan parasta on ollut silloin, kun on saanut positiivista palautetta sijoitetulta lapsesta sijoituksen jälkeen.

– Paljon on mielen päällä muistoja, jotka säilyvät.

Myös haasteet kuuluvat perhehoidon arkeen

Annikin mukaan erityisesti lasten kohtaaminen on taitolaji. Varsinkin silloin, kun lapsi kertoo vaikeista asioista, ei kohtaaminen ole välttämättä helppoa. Mutta se on tärkeää. Annikin tilanteessa iso apu on ollut puoliso Antista ja päinvastoin: toinen samanlainen rinnalla auttaa jakamaan asioita ja kuormaa.

Sijaisvanhemmuuden haasteet liittyvät Annikin mukaan joskus siihen, että kun lapsia ja tarpeita on paljon, riittävän ajan ja huomion antaminen kaikille on välillä ongelmallista. Toisaalta, kun asiat järjestelee niin, että aikaa lapsille on mahdollisimman paljon, voi tilanne yllättää myös positiivisesti.

– Kun meillä oli neljä murrosikäistä neljästä eri perheestä, se oli ihan parasta. Se vaatii vain paljon sitä, että kaikille neljälle oli aikaa. Monet pelkäävät murrosikäisten hoitamista, mutta meillä se oli ihan toisinpäin. 

Tätä päivää Annikki katsoo hieman eri tavoin kuin niitä vuosikymmeniä, jolloin he Antin kanssa aloittivat perhehoitajina. Nuoret tarvitsevat nykyään enemmän tukea ja palveluja. Maailma on muuttunut. Some-haasteet ja kiusaaminen ovat lisääntynyt. Myös aikuisten työelämä on kiireistä ja sekin saattaa vaikuttaa siihen, ettei nuorille ole riittävästi aikaa. Kaikesta kuitenkin Annikin mukaan selvitään.

– En itse vaihtaisi päivääkään pois. Olen oppinut joistakin päivistä ihan todella paljon. Jos perhehoitajuus yhtään kiinnostaa, niin siitä vaan. Apua on nykyään saatavilla paljon aiempaa herkemmin, kun vain osaa pyytää. Tässä on aina tiimi tukena. Kun sosiaalityöntekijälle kertoo mieltä painavasta asiasta, sen saa pois omilta hartioiltaan. Pitää olla vain aikaa lapselle.

Uusia sijaisperheitä tarvitaan

Perhehoitajaa tarvitaan silloin, kun lapsi syystä tai toisesta ei pysty asumaan vanhempiensa kanssa. Tarve voi olla lyhyt- tai pitkäaikainen. Perhehoitajat tarjoavat lapsille kodissaan ympärivuorokautista hoivaa, kasvatusta, turvaa ja välittämistä.

Keski-Suomen hyvinvointialueen perhehoitoyksikkö Koivikko rekrytoi ja valmentaa perhehoitajia. Kaikki perheet käyvät noin puolen vuoden mittaisen PRIDE-ennakkovalmennuksen. Vielä valmennuksen aikana ja sen jälkeenkin perheellä on mahdollisuus miettiä omaa halukkuuttaan ja valmiuttaan ryhtyä perhehoitajaksi. 

Perhehoitajalta edellytetään aikaa, halua ja kykyä kiintyä lapseen sekä yhteistyökykyä toimia lapsen läheisverkoston ja viranomaisten kanssa. Perhehoitajana toimiessaan perheet saavat tehtäväänsä tukea ja koulutusta. Perhehoitajan tulee olla vähintään 25-vuotias, ja hän voi olla yksin asuva henkilö tai pariskunta. Perhehoitajille maksetaan palkkiota ja kulukorvausta. 

Ilmoittaudu etänä järjestettävään infotilaisuuteen

Ilmoittaudu seuraavaan 26.3. klo 17 etäyhteyksin järjestettävään perhehoitajuuden infotilaisuuteen 25.3. klo 16 mennessä osoitteeseen: perhehoitokoivikko(at)hyvaks.fi. 

Tutustu Perhehoitoyksikkö Koivikon verkkosivuihin.

Haastattelija: Olli-Pekka Niskanen
Kuva: Sirpa Hiltunen